lauantai 4. maaliskuuta 2017

Ikäkriisi

 
Olen pääosin pitänyt itseäni aina ihan kauniina. Ainahan ihminen itsestään vikaa löytää jos haluaa, mutta ehkä siinä 24-vuoden jälkeen olin löytänyt itseni ja oppinut hyväksymään nekin asiat itsestäni, mistä en ehkä niin kovasti välittäisikään. Kuitenkin raskausaikana ja sen jälkeen olen kärsinyt järjettömästi ulkonäkööni ja terveyteeni liittyvistä asioista ja tyytymättömyydestä itseeni. Raskausaikana minulle puhkesi järjetön akne, jonka kanssa kamppailen edelleen. Iho on huomattavasti paremmassa kunnossa nyt, kuin puolessa välissä raskautta mutta edelleen epäpuhtaudet ja kukkivat megafinnit kiusaavat naamaani. Raskauden edetessä myös uupumus ja huolet painoivat kasvojani.
 
 Raskauden jälkeen aloitin e-pillereiden syönnin. Muutama kuukausi pillereiden aloituksesta aloin huomaamaan ettei hiusväri tarttunut enää juurikasvuuni. Hiuksia alkoi putoamaan järjetöntä vauhtia, hiusharjani täyttyi karvoista yhdellä harjauksella ja suihkun lattiakaivo alkoi muistuttamaan lähinnä nyljettyä pesukarhua! E-pillereiden myötä aloin kärsimään myös migreenin auraoireista(vaikka migreeniä ei minulla ole aiemmin ollutkaan) Päänsärky on vaivannut minua lähes kaiken aikaa Aamun syntymän ja kuoleman jälkeen. Säikähdin kun silmissäni alkoi sumentumaan ja muitakin epämääräisiä oireitani miettiessäni aloin pohtimaan, miksi sekoittaisin elimistöäni entisestään ylimääräisillä hormoneilla. Ei oireeni välttämättä pillereistä johtunut, mutta päädyin jättämään hormonaalisen ehkäisyn. Kävin myös lääkärissä esittelemässä vaivojani todennäköisesti itseäni nuoremmalle mieslääkärille, joka historiaani tutkiessa totesi, että "Onhan sinulla ollut kaikenlaista. Ei ihme jos elimistö reagoi."  Totta. Hän kuitenkin suostui tutkimaan, löytyisikö oikeaa syytä hiustenlähdölle, mutta mitään selittävää ei löytynyt. Se on vain hyväksyttävä, että kaikki johtuu raskaudesta, hormoneista ja psykosomaattisista oireista.
 
Hiusten ohentuminen kuitenkin jatkui, ohimoilta alkoi paljastua kaljuja osioita. Häitä varten kasvattamani hiukset oli leikattava, sillä latvoissa oli jäljellä enää muutama hiushaituva.
Kävin myös optikolla tarkistamassa näköni, jatkuvien päänsärkyjen vuoksi. Optikko antoi tuomionsa ja suositteli lukulasien hankkimista. Muistan vielä ajokorttia varten hakeneeni lääkärin todistusta, jolloin lääkäri totesi että onpas sinulla harvinaisen hyvä näkö! No eipä ole enää, hyvästi nuoruus! :D Toivottavasti päänsäryt nyt näillä vähenee.
 
Ajoittain itkua nielien katson itseäni peilistä. Mitä helvettiä kahden viimeisen vuoden aikana on tapahtunut?? Kasvoni ovat uupuneet, silmäni on huolien täyttämät, ihoni on epätasainen ja aknearpien peittämä. Hiusrajani vetäytyy samaa tahtia, kuin muutoinkin kaljuna viihtyvällä miehelläni ja kaiken lisäksi vatsassani komeilee yhä neljän kilon lisäpaino sekä ikuisesti arpi muistuttamassa minua elämäni vaikeimmista ajoista, luopumisesta ja tuskasta. Mielessäni jäytää ikuinen kaipuu ja loputtomat kysymykset.
 
Vaikka kolmeakymppiä en ole vielä ylittänyt, huomaan että kuolema on säännöllisin väliajoin osa elämääni. Äidin ja isän ystäviä, sukulaisiamme on alkanut viime vuosien aikana vähintään kerran puolessa vuodessa menehtymään. Vaikka ihmiset eivät olisi minulle läheisiä, se pysäyttää joka kerta. Mietin nykyään muiden läheisten luopumisen tuskaa todella paljon, sekä jokainen kuolema saa minut ajattelemaan sitä, kuinka elämä tulee meiltä jokaiselta päättymään. Tieto siitä, että aina vain vanhetessani, ympäriltä alkaa yhä vain enemmän ja enemmän lähtemään ihmisiä. Myös omien vanhempieni ikääntyminen ja vanhemmistani luopuminen tulee olemaan edessä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan!
Mutta mitä ihminen miettii 60-vuotiaana? 70-vuotiaana? 85-vuotiaana ? Ehkä silloin, kaljuuntuva päälaki ei tunnu enää murheelta.
 
Myös töissä kohtaan ikääntymistä, surullisia kohtaloita ja kuolemaa. Siellä asia ei minua niinkään ahdista, se on "vain työtä." Mutta hartaasti, sydämestäni toivon pystyväni antamaan heille onnelliset viimeiset kuukaudet tai vuodet. Kuitenkin hoitoalaa vaivaavat resurssipulat saa minut ajoittain tuntemaan riittämättömyyden tunnetta siitä, etten voi suoda läsnäoloani niin paljon kuin haluaisin. Mielessäni välillä mietin, että hoitajat, pysähtykää, kuunnelkaa ja halatkaa. Hyvät omaiset, tulkaa ja olkaa läsnä, vielä kun on käsi mitä pidellä.
Mikään tai kukaan hoitaja ei korvaa sitä rakkaan ihmisen läsnäoloa. Vaikka ihminen olisi täysin muistamaton, niin ei tunteeton.
 Työpäivän jälkeen, olen kertakaikkisen väsynyt ja kaikkeni antanut.
 
Vaikka kirjoitukseni ehkä taas käsittelee kaikista kärjistyneitä ajatuksiani, niin totean, että voi rillitkin olla ihan kivat.
En kaipaa mitään kymmenen vuoden takaista, paitsi niitä menetettyjä ihmisiä. Ja ehkä sileää silmänympärysihoa ;)

Mutta, elämä on. <3
 
 
 
 
 

torstai 9. helmikuuta 2017

Lontoo ja loma

Aloitin kuukausi sitten viralliset työt. Töissä olen viihtynyt hyvin, vaikka paljon muutoksia ja kiirettä on ollut, on oma mieleni ollut positiivinen ja virtaa, intoa töissä on riittänyt. Aloitin myös suorittamaan vanhustyön erikoisammattitutkintoa, mikä saa minut näkemään tiettyjä asioita uudesta näkökulmasta, ainakin omat työskentelytavat ovat menneet tarkasteluun ja toivon opintojen tuovan lisää avaimia töissä jaksamiselle ja kehittymiselle. Opintojen aloitus ja antamani työpanos poiki myös uutta vastuualuetta, mikä auttaa kyllä jaksamaan ja pysymään innostuneena!
 
Neljä viikkoa töissä on kuitenkin tuntunut välillä raskailta. Töissä ei ole ongelmaa, runsas työmäärä ei ole minua koskaan vaivannut, mutta kotiin päästessä tuntuu välillä kun joku löisi lapiolla naamaan ovella. En ole joutunut käyttämään aivojani työskentelyyn tai juuri mihinkään vaativaan moneen, moneen kuukauteen. Se viikon ruokalistan miettiminen kun on vaihtunut uusiin tietokonejärjestelmiin, kehittämistehtäviin, opiskelijan ohjaamiseen, lääkemuutoksiin, hoitosuunnitelmiin, asioiden hoitamiseen, kaiken muistamiseen... Pääni sisällä kotiin päästessä on järjetön sekamelska.
 
 Vaikka kuinka jalkani huutavat vuoteeseen pääsyä ja silmät eivät meinaa pysyä auki, mielen tekee mieli syödä mitä sattuu. Nopeat hiilihydraatit ja pikainen nälän taltutus tuntuu parhaalta ajatukselta. Joudun tekemään itsekseni todella paljon taistelua siitä, miten haluan vapaa-aikani käyttää ja kuinka voittaa väsymys ja kuunnella kehoa, kuitenkin liikkua ja miettiä mitä suuhun pistää, kuinka hävittää työajatukset ja kuinka voisin omalta osaltani vähentää negatiivisia ajatuksia. Raskauden jälkeinen päänsärkykin on näyttänyt taas kulkevan päivissä mukana enemmän ja vähemmän ja saan kovasti helliä itseäni taltuttaakseni huonon olon.
 
 Olen nyt antanut itselleni sitä "armoa". En työpäivän päätteeksi ole juossut lenkille tai kuntosalille ihan päivittäin, jos ruokana on ollut jotain vähemmän vihreää ja nopeaa, en ole jaksanut siitäkään murehtia. Tosin tiedostan sen, että vaikka kuinka väsyttää, ei päiväunet tai epäterveellinen ruoka ole siihen ratkaisu, vaan ajaa usein kovempaan uupumukseen. Sen vuoksi olen pakottanut itseäni myös sinne salille ja lenkille, sekä ruokavalio edelleen on pysynyt terveellisen puolella, muutamia poikkeuspäiviä lukuunottamatta. Onhan vartaloni myös vaatinut enemmän lepoa ja olen koittanut kuunnella kehon viestejä ja välttää kaikkea "pakkoa". Löytää jälleen tasapaino työn ja kodin välille. Hiljalleen kun totun työmäärääni, niin voin lisätä treenejäkin entiselle tasolle, välillä on vain pakko ottaa kevyemmin, ottamatta siitä turhia paineita.
 
 On elämäni kuitenkin kokenut aikamoisia muutoksia, raskaita tunteita, ajatuksia.  Jo pelkästään elimistöni kokemat muutokset, painon vaihtelut, hormonimuutokset ovat olleet aikamoisessa myllerryksessä, enkä aina pysty ymmärtämään kaikkea kokemaani. Siksi itsensä kuuntelu ja huolenpito on tärkeintä mitä voin tehdä, niin itselle, parisuhteelle, työnantajalle ja lapsille.
 
No maanantaina minulla alkoi loma. Minulla on viime vuoden lomat vielä pitämättä ja olenkin ripotellut niitä tähän keväälle, niin että töihin paluu ei tuntuisi äkkiseltään niin raskaalta. Maanantaina lähdimme siis lapsille joululahjaksi hankitulle Lontoon lomalle ja Harry Potter studio kierrokselle. Loma oli aivan mieletön! Lapset eivät ole juuri lennelleet ja mietin kuinka lennot, kentällä odottelut ja muut matkusteluun liittyvät odottelut sujuvat, mutta täytyy todeta että molemmat lapset ylittivät odotukset ja lennot ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Pojat lensivät, kuin kokeneemmatkin matkustelijat.
 
 
 
Lontoo oli kiva paikka, mitään suurta Wow-efektiä en kokenut, mutta kaikki mielikuvat Lontoon maisemista osui kyllä todelliseen maisemaan. Vanhat talot, kaksikerroksiset bussit, kiireinen katukuva ja ihanat punaiset puhelinkioskit olivat paikallaan, niin kuin elokuvista olen mieleeni saanut. Kävimme tietenkin kaikki kuuluisimmat nähtävyydet läpi, paljon toki jäi vielä näkemättä, sillä matkamme oli vain kolme päiväinen eikä näillä pienten miesten jaloilla ihan niin paljoa ehtinyt, vaikka lapset uskomattoman hyvin jaksoivatkin kävellä.
 
 
 
Mikään nelihenkisen lapsiperheen unelmakohde tuo Lontoo ei kyllä ollut ihan hintatasonsa vuoksi. Saimme tuhlattua kolmessa päivässä niin paljon rahaa, etten edes kehtaa kertoa.
(Jos jollain on tarjota keikkatyötä niin muutama lisätyötunti ei nyt haittaisi ;))
 Mikään shoppailuloma ei kuitenkaan ollut kyseessä, eikä kulinaristia kokemuksiakaan kertynyt, sillä nälkä usein iski niin että lasten kanssa oli vain valittava äkkiä seuraava ravintola ja syödä mitä listalta löytyi. Uskon että Lontoosta löytyisi myös hyviä ravintoloita ja laadukasta ruokaa, mutta suurin osa ruuista mitä meille tarjoiltiin, oli välillä ihan hyvää ja välillä ihan kauheaakin. Rasvaa ja suolaa ei oikein pystynyt välttämään. Esimerkkinä, ettei hotellimme aamupala pöydästä löytynyt MITÄÄN värikästä, ainoat hedelmätkin olivat säilöttyjä appelsiinin paloja.
 
Lasten kanssa suosittelen käymään Hamleys nimisessä lelukaupassa, tuo 5-kerroksinen lasten paratiisi oli kyllä maineensa arvoinen. Tosin sielläkin olisi paksummalle lompakolle ollut tarvetta, vaikka ei me ihan tyhjin käsin sieltäkään lähdetty. Myös Harrodsilla kävimme mielikuva shoppailulla, ihan vain koska se täytyi nähdä. Sielläkin vierailu painottui leluosastoon, mistä saimme lapset lahjottua ulos ostelematta, lupaamalla leivonnaiset viereisessä kahvilassa. Muuten aikamme käytimme lähinnä ulkoillen, kävellen ja nauttien Lontoon kauniista puistoalueista.
 
Toisena matkapäivänä meillä oli edessä se koko matkan kohokohta, eli Harry Potterin teemapuisto!!
 
 
Matka studiolle tehtiin junalla noin 15minuutin päähän Lontoon keskustasta ja juna-asemalta kulki Nonstoppina kaksikerroksinen bussi päämäärään.
 
 

Teemapuisto ylitti ainakin minun odotukset, aloin loman lähetessä pelkäämään, mitä jos se onkin aivan naurettavan suppea, mutta siis Wau! Siellä on siis kuvattu kaikki Harry Potter elokuvat ja lavasteet olivat kyllä aivan huikean hienoja. Hyppy Tylypahkaan ja Viistokujalle!
 


 
 En oikein sanoin osaa kuvailla paikkaa, mutta mikäli perheestä löytyy Potter faneja, on paikka kirjoihin ja elokuviin tutustuneille tuttu, mutta silti yllätyksellinen ja taianomainen. Ehkä 5 ja 7-vuotiaiden matkaajien kanssa miinuksena oli se, etteivät he osanneet englantia ja maltti äidin suomentaessa ei aina riittänyt kuuntelemiseen ja kaikkeen olisi pitänyt tietenkin saada koskea ja kiivetä. Se välillä harmitti, mutta myös aktiivista tekemistä siellä oli ja lapset pääsivät kokeilemaan esim. elokuvatehosteiden tekoa luudalla lentäen ja kotiin sai viedä DVD:n omasta lentomatkastaan, tietysti maksua vastaan.
 

 
 Kierros kesti noin 3 tuntia ja se tuntui sopivalta, lopussa pieni nälkä ja väsymys alkoi painamaankin, ihan meitä jokaista.
 
Viimeinen matka päivä käytettiin museokierroksiin ja lapseni jälleen yllättivät minut hienolla käytöksellään ja kiinnostuksellaan historiaa kohtaan! British Museum olikin muumioineen kuulemma matkan ihan paras paikka!
 
 
Ja minusta..Loma on loma, kun ei kotityöt paina tai ajatus töistä käy kertaakaan mielessä! Eikä muuten käynyt.
 
 

lauantai 7. tammikuuta 2017

Erikoisammattitutkinto

Viime vappupäivänä, kuljimme mieheni kanssa Ullanlinnassa maukkaan brunssin ja mukavan aamun jälkeen. Seuraavalla viikolla oli edessä ensimmäinen odotettu ultraääni tutkimus. Helsingissä vastaan tuli väsyneen näköinen äiti, joka työnsi pyörätuolissa hyvin vaikeasti vammaista, sätkivää lasta. Heidän kuljettua ohi, pysähdyin ja tarrasin miestäni olkapäästä ja sanoin mitä jos meille käy noin?
Mieheni nauroi minulle, miksi kävisi ja sönköttäessäni jotain vastausta jatkoimme matkaa. Raskaus oli tuohon saakka sujunut täysin ongelmitta, olin voinut hyvin ja maalaillut mielikuvia täydellisestä, aktiivisesta raskausajasta ja ajatuksissani oli äitiyslomallakin olla aktiivinen, hyväkuntoinen ja olin päättänyt alkaa opiskelemaan vauvan hoidon ohella. Tuona vappuaamuna kuitenkin jossain alitajunnassani tiesin ettei raskaus mene odotetusti.
 Kun ultrapäivä saapui, tärisin pelosta ajaessamme Hyvinkään sairaalaan miehen rauhoitellessa minua ja sieltä se ensimmäinen epäilys tuli. Vauva on odotettua pienempi. Kätilö sai kyllä meidät uskomaan, että tämä on aivan normaalia, että ovulaationi on vain ollut myöhemmin kuin kuukautiskiertoni mukaan olisi pitänyt. Saimme viikon päähän kontrolliajan. Jälleen laskettua aikaa alettiin siirtämään, tuolloin tiesin ettei uusi laskettu aika voi pitää paikkansa, sillä olin tehnyt raskaustestin jo useita päiviä ennen kuukautisten odotettua alkamispäivää ja uuden lasketun mukaan olisin siis plussannut jo ennen raskautumistani. Saimme lähetteen Helsinkiin sikiötutkimusyksikköön ja kromosomitutkimuksiin. Siitä alkoi meidän kuukausien piina.
 
 
Päivisin sain juuri ja juuri suoritettua päivän pakolliset hommat, ruokin lapset ja nipinapin tiskasin. Työvuorojen jälkeen tuntui kun aika olisi pysähtynyt ja aika lasten kanssa kotona oli piinallista tsemppaamista ja odottamista että pääsisin nukkumaan. Hermostuessani lapsille, aloin itkemään etten ollut tarpeeksi hyvä äidiksi ja nyt minua rankaistaan.
 Lapsettomilla viikoilla ja sairaslomalle jäätyäni en muuta tehnytkään. Nukuin kaiket päivät, nukkuminen oli todellisuutta paremmin kestettävissä, hereillä ollessa makasin sängyllä sikiöasennossa ja tuijotin seinää. Olin kaiken aikaa vihainen ja stressaantunut. En vastannut puheluihin, en halunnut tavata ketään, en halunnut puhua tai kertoa tilanteesta. Näin mieheni katseesta hädän, hän ei ollut tottunut näkemään minua sellaisessa tilassa. Hän tunsi minut iloisena, aktiivisena, höösäävänä äitinä, reippaana työntekijänä ja innokkaana liikkujana. Nyt olin vaan. Välillä sain varovaisen kehoituksen kävisitkö vaikka kävelyllä tai mennään yhdessä sinne kauppaan. Nämä hetkellisesti helpotti, lähdin kävelylle ja palasin vessan kautta itkien veren vuodon alkaessa. Kun mieheni kysyin töistä tullessaan olinko tehnyt ruokaa, olin itkuinen ja hätäinen, ajattelin hänen jättävän minut kun en päivän aikana onnistunut edes kokkaamaan. Onneksi mieheni oli kärsivällinen eikä oikeasti edes arvostellut minua vaikka silloin tunsin hänen nälän tunteen olleen todistus jälleen huonoudestani.
 
Hiljalleen jouduin väkisin kertomaan tilanteestani, se kannatti. Mitä useampi ihminen tiesi ettei kaikki ole kunnossa, se uutinen oli helpompi kantaa. Kaikkien tutkimusten jälkeen kuitenkin kaiken todettiin olevan hyvin, vauva olisi vain pieni ja raskautta tulisi seurata tarkemmin. Kunnes kesällä reissussa ollessamme ongelmat alkoivat vyörymään lumipallon lailla ja lopun te jo tiedättekin...
 
 
 Jälleen ajauduin siihen tilanteeseen, että minun oli valittava se seinään tuijottaminen tai eläminen. Valitsin jälkimmäisen. Päätin että tästä selvitään. Surua tai kaipausta en ole yrittänyt edes hävittää mutta päätin etten halua nähdä läheisteni silmistä enää sitä katsetta, minkä näin silloin keväällä kun makasin toimettomana sängyssä.
Olen löytänyt jälleen aktiivisen oman itseni. Palasin torstaina töihin, niin kuin edellisessä postauksessani kauhistelin. Ei se ollut lainkaan kamalaa! Olinhan jo keikkaa tehnyt vaikka kuinka paljon. Mutta ensimmäisten aamuvuorojen jälkeen täytyy kyllä todeta, että kyllä sitä töitä sai tosissaan tehdä. Aamuvuorot ovat todella paljon kiireisempiä ja hyvä kun vessaan ehti vuoron aikana mennä. Saattoi kyllä olla että työn suunnitelmallisuus oli meikäläisellä hieman hukassa tai aamulla todennäköisesti olin ylioptimistinen siitä mitä kaikkea ehtisin tekemään. En ihan ehtinyt, ainakaan aikataulussa. Mutta työpäivät olivat onnistuneet ja kaikki tuli hoidettua. Työkavereita on ollut aivan hirveä ikävä ja vanha yhteistyöhenki ja työmoraali oli kaikilla yhä tallella, vaikka työpaikkani on myös ollut muutosten kourissa pidemmän aikaa. Kiitos työkavereille! <3
 
Kirjoitukseni päällimmäinen asiani on se toteamus, että aiemmasta jännityksestä huolimatta minä olen parhaimmillani, pienessä kiireessä, pienessä paineessa. Mitä enemmän velvoitteita, työtä ja vastuuta, harrastuksia ja hommaa minulle kertyy sitä enemmän saan elämästä irti. Sitä enemmän ja paremmin saan jokaisen asian hoitumaan. Tarvitsen elämään tavoitteita ja suunnitelmia, tyhjänpäiväinen kotona pyöriminen saa minut ahdistumaan ja tekemään oloni turhaksi. Ollakseni minä, tarvitsen työtä ja tekemistä.
 
Olen pohtinut paljon sitä, kuinka voin jatkaa elämääni vain siitä mihin se keväällä jäin ja kaivannut kovasti jotain uutta puhtia ja suunnitelmaa ja tästä syystä... vihdoinkin.. Voin kertoa aloittavani erikoisammattitutkinnon suorittamisen. Kyseinen tutkinto on ollut mielessäni ja työpaikalla keskustelun alla jo yli puolitoista vuotta sitten. Tuolloin en saanut asiaan vielä vastausta ja vaarini ollessa apujeni varassa, hänen voinnin heikentyessä, jätin opintohaaveet ymmärtäessäni että rahkeeni eivät kuitenkaan riitä kaikkeen. Ja hyvä niin, koska tuolloin elämä alkoi valua sellaista persmäkeä ettei pohjalle jäämiseen ollut pitkä matka.
 
Ei ehkä pitäisi julkaista tätä, ennen kun sopimuspaperi on oikeasti kädessä mutta on tätä jo syksystä asti varmisteltu ja nyt näyttää siltä että se todellisuudessa ihan oikeasti onnistuu.
Nyt on edessä se odotettu ylämäki. Tiedän että mäen päälle pääsemiseen vaaditaan työtä niin henkisesti että ihan konkreettisesti. Mutta olen valmis tavoittelemaan sitä!
 
 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

105 päivää

 Iltaisin tuijotan ja rasvaan vatsani arpea, mietin miten olen voinut selvitä tästä vuodesta sekoamatta? Vai onko sekoaminen vasta edessä päin? Olenko sittenkään valmis töihin, tuleeko romahdus uudelleen? Olenko käsitellyt nyt kaikki tunteeni vai olenko piilottanut tuskani jonkin äärimmäisen kiitollisuuden ja onnellisuuden varjoon.

Miettiessäni vuotta 2016, olen sitä mieltä että tähän vuoteen mahtuu myös yhdet parhaimmista muistoista. Olen matkannut vuoden aikana Thaimaassa, Puolassa ja Vietnamissa. Kihlautunut haaveitanikin täydellisemmän miehen kanssa, nähnyt lasteni onnen omasta onnestani ja heidän kasvavan rakkauden puolisoani kohtaan, olen tuntenut ylpeyttä lapsiani kohtaan, kokenut aivan uudenlaista ystävyyttä ja rakkautta. Muistelen kevään tunnetta positiivisesta raskaustestistä, kokenut elämän ja potkut sisälläni.
Kokeillut elämää yksiössä, räiskynyt, rakastanut ja raivonnut elämälle, käynyt pohjalla, käynyt pilvissä. Kasvanut ihmisenä, opetellut elämään aivan uudelleen. Vaikka vuosi jää varmasti muistoihini yhdestä vaikeimmasta, ei menetykset, kipu ja haaveiden murskaantuminen vie kuitenkaan pois niitä onnellisia hetkiä mitä vuoteen on mahtunut lukuisia.

Yllättäviä itkuja tulee kuitenkin edelleen. Viikonloppuna katselin juuri kaikki yle areenan tarjoamat 10 jaksoa sykesarjaa ja ylläri, ylläri, jaksot käsitteli tilannetta jossa lääkäreiden piti valita henki äidin ja vauvan välillä. Sektiolla syntynyt paljon odotettu vauva menehtyi ja katsellessani tuota näyteltyä tuskaa, kävin jälleen omaa tuskaani läpi. Eipä tuo nyt vaarallista, kotona kullan kainalossa tihrustaa ja kaivautua syvemmälle peiton alle.

Tänään salilla ollessani, mieleni oli todella hyvä. Treeni kulki ja sain kyykättyä uudet maksimini, Super hyvä fiilis! Viimeistä sarjaani tehdessäni radiosta alkoi soimaan Suvin vain elämää kappale https://www.youtube.com/watch?v=pseXJ-eZ9EQ
 Aloin itkemään aivan järjettömästi, juoksin vessaan piiloon ja mieheni tuli perässäni. Siinä keskellä salia itkin ja mieheni rutisti minua tiukkaan halaukseen. Hätäännyin julkisesta itkustani ja mietin mitä jos vastaava romahdus tuleekin kesken työpäivän? Töissä en pääse tilannetta tai tunnetta karkuun. Itku on nieltävä ja vuoro on tehtävä loppuun.

Huomenna minulla alkaa siis virallisesti työt. 105 päivää äitiyslomaa takana ja 105 päivää Aamun kuolemasta. Jännittää ihan pirukseen! Vaikka keikkaa olen töihin tehnyt jo monta vuoroa, tuntuu odotettu töihin paluu nyt ahdistavalta. Miten saan jälleen arjen rullaamaan, kuinka saan mahdutettua 40 tuntia töitä kaiken arkiaskareen päälle. Kuinka olen aiemmin kyennyt hoitamaan lapset, kodin, kaupan, ruuat, omat treenit ja lasten treenit sekä samalla huolehtimaan iäkkäästä vaaristani??
Tiedän että asiat aina järjestyy kun laittaa järjestymään, mutta silti pelottaa kuinka jaksan ja ehdin. Nyt kotona ollessa, olen päässyt nauttimaan todella paljon ystävieni seurasta ja omista ajatuksistani sekä parisuhteelle on jäänyt miehen työtahdista huolimatta hyvin aikaa. Miten yhteisen ajan käy, kun minäkin hyppään vuorotyön rattaisiin. Kun normaali arki alkaa tiedän, että aika ystävien näkemiseen vähentyy todella todella paljon eikä omasta ajasta kannata edes haaveilla ennen kesälomaa.
 
Näen unia, että ensimmäisen työvuoron jälkeen sairastun milloin influenssaan ja milloin oksennustautiin ja nöyränä soitan töihin olevani sairaslomalla. Olen tehostanut koko syksyn maitohapobakteereita, vitamiinien ja sinkin syöntiä, syön terveellisesti ja liikun paljon, jotta pääsisin nauttimaan hyvästä olosta mahdollisimman pitkään kaiken kropan rääkkämisen ja huonon voinnin jälkeen. Haluan myös todella mennä tekemään töitä, en kestäisi häpeää jos joutuisin heti soittamaan töihin sairastuneeni. Lapset on teho käsien pesulla jatkuvasti, ettei yksikään päiväkotibakteeri kantautuisi kotiin. Tänään kävi ajatus, milloin olisi suotavaa harkita uutta raskautta, milloin kehtaisin ilmoittaa työnantajalle jääväni pois. Mitä jos seuraavakin äitiyslomani ja poissaoloni on turhaa, eikä vauvaa edes tule?
Mietin koko päivän, miten saan nukuttua jännitykseltä tai heräänkö ajoissa aamuvuoroon, kuinka väsynyt olen päivän päätteeksi? Mitä jos työpanokseni onkin kadonnut?
 Murehdin jopa sitä, etten leiponut töihin töihin paluuni kunniaksi, vaikka aiemmin ajatuksessani oli. Onneksi on tammikuu, ja lohduttaudun kaikkien olevan dietillä ;)

Toisaalta jos ajatuksen juoksuni on tätä, ehkä se työnteko on ihan järkevää välillä! Nyt nukkumaan, ettei kello pääse yllättämään aamulla. Öitä!
 

 


keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Jotain yksityisyyttä!

Kun muutimme yksiöömme (minkä piti ensin olla vitsi), kuulimme runsaasti varoittelua siitä että tulemme pilaamaan parisuhteemme ja menetämme kaiken yksityisyyden. Ei neljän ihmisen tavarat tule mahtumaan ja meitä pidettiin jopa hulluina kun todella päätimme toteuttaa sen. Olihan se iso muutos, mutta päätimme lähteä tähän hullunmyllyyn muiden varoitteluista ja omistakin peloista huolimatta. Tämänhän piti olla ainoastaan väliaikaista, talon rakentumiseen saakka. Tilanteiden muuttuessa, haave talosta muuttui ja päätimme jäädä katselemaan vielä.
 
Nyt täällä asumista on reilut puoli vuotta takana ja kaikki aiempi epäröinti tuntuu hölmöltä. Miksi hyvä parisuhde kaatuisi neliöiden määrään?
 
Olenhan aiemmin elänyt avioliitossa, oli talo, neljä huonetta, keittiö, sauna, oli piha, terassi, kaksi lasta, ihanat yhteisölliset naapurit. Oikein suomalainen unelma. Mutta puuttui parisuhde ja suhde kaatui, vaikka olihan meillä tilaa ja yksityisyyttä.
 
Eron jälkeen muutin muutamaksi kuukaudeksi hieman maineeltaan huonommalle alueelle. Tämä oli minulle iso kolaus. Koin olleeni epäonnistunut lähiöäiti. En missään nimessä suostunut ottamaan kaksiota, vaan minulle oli tärkeää että muuttaessani saisin yhä tilaa ja oman saunan. Pian löysin paremmalta alueelta aivan keskustasta asunnon. Edelleen kolme huonetta, keittiö ja se sauna. Maksoi mitä maksoi, mutta kolmio oli minulle ehdottomuus, en suostunut tiputtamaan "elintasoani". No sitähän se sitten oli, sinnittelin järjettömän vuokran, jatkuvasti hajoilevan auton ja lasten päivähoitomaksujen kanssa niin, ettei tasan tarkkaan palkasta jäänyt senttiäkään säästöön. Aivan omaa tyhmyyttäni. Kunnes tajusin, että neliöistä maksaminen on aivan järjetöntä. Lapset joka tapauksessa leikkivät olohuoneessa ja kömpivät öisin kainaloon.
 
Aikamme kikkailimme uuden puolisoni kanssa vuoroviikoin asumista, lapsi viikot minun luona ja lapsettomat yksiössä. Kävimme paljon keskustelua siitä ja niistä asioista, mitkä saa meidät onnelliseksi. Alkoi materialismi ja pinta-alan haaliminen tuntumaan entistäkin vähäpätöisemmältä. Nautin kotona olosta, mutta koti on siellä missä sydän.
 
En ole koskaan ollut mikään himoshoppailija, tai merkkivaatteiden haaliminen ei kuulu tapoihini. Suurimman osan vaatteistani olen ostanut käytettynä, kirppareilta tai nettitoreilta.( En siis silti kulje kaiken aikaa kulahtaneissa verkkahousuissa, vaan pidän kyllä kauniista vaatteista.) 
 
Nyt täällä asuessa, olen kiinnittänyt entistäkin enemmän huomiota siihen, miksi ostaisin vaatteita kun kaapit ovat jo täynnä. Tarvitsenko jotain tuotetta oikeasti vai saanko hetkellisen ilon uudesta tavarasta. Nyt en osta, vaikka halvalla saisin. Vaikka haluaisin, ei kaappeihin mahtuisi ;)
Mieheni on opettanut minut säästämään ja minä olen opettanut miehelleni ettei shoppailu ja merkkituotteet tai ulospäin näkyvä kuori tuo onnellisuutta.
Onnellisuus on lähellämme, aivan arkisissa asioissa, voimme nauttia lapsista, ulkoilusta, retkistä, aamiaisesta ja auringonnoususta. Näihin asioihin ei tarvitse rahaa.
 
Vietämme kuitenkin aika aktiivista elämää, urheilemme, matkustelemme, nautimme hyvästä ruuasta ja juomasta.
Voisimme säästää ja kiristää enemmän, mutta miksi pelkän asunnon hankkiminen olisi ainut päämäärämme. Miksemme voisi sittenkin ostaa hieman pienempää asuntoa ja elää täysillä, kokea elämyksiä, haalia muistoja, yhä
nauttia ulkona syömisestä, nähdä maailmaa, elää, ilman että kaikki tulomme on kiinni asuntolainan maksussa.
 
Tämä yksiössä asuminen on saanut minut yleisesti miettimään suomalaista asumista ja köyhyyttä. Iso talo, iso piha, jo lapsuudessa iskostettu unelma ja tavoite.
Lähiaikoina mediassakin on ollut paljon keskustelua siitä, että asumisen kustannukset nousee, suomalainen köyhyys lisääntyy ja tuloerot kasvaa.
Toki tuloerojen kasvu ja hallituksen säästötoimet saa minutkin nousemaan varpailleni, ja onhan jo Helsingin yksiötkin jo järjettömissä hinnoissa.
 
Mutta mietin välillä, että ehkä meillä on asiat Suomessa välillä jopa liian hyvin.
Jos et käy töissä, tai anna panostasi yhteiskunnalle, miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa sinulle kolmio saunalla jos omat varat ei riitä? Onko suomalaisten elämänlaatu niin hyvää, ettei olla valmiita tinkimään mistään? Miksei halvempi vuokra-asunto kelpaa? Miksi asuntolainaa otetaan äärimmilleen ja kun elämässä tapahtuu jotain odottamatonta, ei olla lainkaan varauduttu taloudellisesti. Miksei sukanvarteen säästetä pahanpäivän varalle, miksei pesukoneen hajoamiseenkaan löydy muuta mahdollisuutta kun visa tai toimeentulotuki? Miksi kaikki pitää saada nyt ja heti, miksei säästämällä voi tavoitella tulevaa. Luotetaanko Suomessa liikaa siihen, että yhteiskunta kannattelee tai luotolla saa?
 
Jos mieheni ei olisi iskostanut minulle säästämistä tai säästöjä ei olisi ollut, olisimme olleet päivärahojeni ja sairaalakulujen kanssa pulassa.
 
 Tilanteemme oli onneksi sen suhteen hyvä ja olimme onnekkaita että olimme päätyneet yksiö asumiseen jo ennen kuin kaikki ikävimmät tapahtumat alkoi vyöryä niskaamme.
 
Paljon ikäihmisiä tavanneena, heidän tarinoita kuunnellen, on tämä nykyinen kulutusyhteiskunta mennyt jollain tavalla väärään suuntaan. Moni ikäihminen on noussut äärimmäisestä köyhyydestä, pula-ajasta ylös kovalla työn teolla, säästäväisyydellä, hyvin pieniin asuin neliöihin ahtautuneena, pitkäjänteisyydellä ja uskomalla parempaan tulevaisuuteen. Toki maailma on muuttunut, enkä tarkoita että ollakseen hyvä ihminen täytyisi asua koirankopissa ja syödä lanttulaatikkoa, mutta jossain määrin voisimme ottaa mallia entisajoista ja lopettamaan järjettömän kuluttamisen, ostamisen, vaatimisen ja kiittämättömyyden. Tyytyä välillä siihen mitä on, siihen mitä saa. Eikä aina haaveilla isommasta ja paremmasta.
 
Nopeasti googlaamalla, Suomessa on asukasta kohden asuinneliöitä 39,6. Tarvitaanko me ihan oikeasti niin paljon yksityisyyttä?


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Vauvakuume

Sain maanantaina puhelun naistenklinikalta. Minulla olisi ollut edellisellä viikolla 1-2 tunnin tapaaminen ja tapahtumien purku aika siellä lääkärin kanssa, mutta sain sovittua että saan puhelinajan. Sillä koin että sinne menemisestä jälleen, on minulle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Lääkäri kertoi lopullisten patologin vastauksien tulleen. Aiemmin tiedossamme siis oli patologin lausunto Aamun ruumiinavauksesta, mutta nyt saimme tiedon istukan rakenteesta. Mitään selittävää ei edelleenkään löytynyt. Kuolema viittaa istukan aiheuttamiin ongelmiin, niin kuin lääkärit olivat arvelleet jo sairaalassa olo aikanamme. Myös minun hyytymistekijä kokeiden tulokset olivat valmistuneet, eikä niissäkään ollut mitään poikkeavaa. Lääkäri painotti moneen kertaan, että vastaavanlaisen tilanteen uusiutumisriski on äärimmäisen pieni. Jos kuitenkin uusi raskaus tekee tuloaan, pääsen automaattisesti naistenklinikalle tiukkaan ultraääni seurantaan.
 
Uutinen oli odotettu, helpottava. Viimeisetkin kysymykset ovat nyt selvinneet. Tietysti kaivelee ajatus miksi, kun mitään ei löytynyt mutta tulevaisuus on kuitenkin selkeämpi.
 
Puhelu kuitenkin herätti minussa jälleen vauvakuumeen. Uusiutumista ei tarvitsisi pelätä.
Sektion jälkeen on suositeltavaa että uutta raskautta aletaan yrittämään vasta vuoden päästä leikkauksesta. Aiemmin tämä vuoden varoaika on tuntunut ihan hyvältä. Välillä olen jopa miettinyt haluaisinko enää koskaan kokea sitä. Olen ajatellut ettei minun pääni kestäisi heti perään uutta raskautta, myös vartaloni rääkkääminen jälleen on tuntunut kamalalta ajatukselta. Nyt kun joulu lähenee ja ajatukset on entistäkin enemmän idyllisessä perheessä, alkaa vaaleanpunaiset vauvahaaveet jälleen nousemaan.
 
Ei, ei, ei. En kuitenkaan ole siihen vielä valmis, en kestäisi uutta 9 kuukauden pelkotilaa, vaikka uusiutumisriskiä ei pitäisi olla. Ajatus raskaushormoneista ja kokemusten läpikäymisestä tuntuu kamalalta, mutta silti kovasti odotan että vuosi olisi ohi.
Välillä mietin kuinka kertoisin uudesta raskaudesta lapsille, mitä jos taas kävisi pahin, miten kukaan perheestämme selviäisi sekoamatta. Tai mitä jos en jostain syystä enää raskautuisikaan?
Koitan pyyhkiä ajatukset pois mielestäni. Vasta ensi syksynä, voisin vaivata ajatustani sille.
 
Mutta nyt onnellinen raskaus kutkuttelee vähän väliä mielessäni.
 
Onneksi ensi vuodelle on kaikkea kivaa suunnitteilla, voisin niiden varjolla lykätä vauvahaaveitani.
Heti alkuvuodesta meillä on suunnitteilla loma Lontooseen ja Harry Potterin teemapuistoon. Päätimme viime kesän peruuntuneen Kreikan matkan vuoksi yllättää lapset jouluna ja annamme heille aattona kirjeen "Tylypahkasta" ja kerromme matkastamme Lontooseen. Voi että, en tiedä miten pystyn pitämään oman jännitykseni kurissa! Kuva kirjeestä on alla.
 
 
 
Ensi kesänä vietämme myös häitämme. Tätä koitan painottaa mieleeni, että häät on hyvä etappi ja ennen sitä ei vauvaa saa tehdä. En halua olla raskaana häissämme ja haluamme että mikäli lapsi meille vielä siunaantuu, niin lapsi syntyy oikealla sukunimellä.
 
Aamun kohdalla, jouduimme ikävään tilanteeseen kun lapsi syntyessään on äidin nimellä virallisissa papereissa. Oma sukunimeni on edellisestä liitostani ja tuntui oudolta että lapsemme kulkee "ex-mieheni nimissä." Mikäli Aamun hautajaiset olisi pidetty 30 päivän sisällä syntymästä ja kuolemasta, olisi hän haudattu myös väärällä nimellä. Isyyden vahvistaminen kestää maistraatilla 30 päivää. Ei ehkä iso juttu, ja jälkikäteen asian olisi saanut myös korjattua, mutta tuolloin asia vaivasi meitä kovasti. (Ja mieheni tuolloin vahingossa kosikin minua hautaustoimistossa.)
 
 Tuleva lapsemme saisi siis syntyä avioliitossa ja isänsä nimellä.
Nyt ajatukset siis vain häähömppään ja rakkauden juhlaamme! <3
 
IHANAA!
 
 
 
Haluan myös tasata tuloni ennen uutta raskautta. Asumme yhä yksiössä. Olen saanut lähiaikoina kysymyksiä siitä koska talomme valmistuu, mutta tosiaan ei ole mitään taloa! Suunnitelmissamme oli siis hypätä uudiskohteeseen ensi vuonna, mutta raskausajan vaikeuksien aikana, päädyimme siihen että emme osta kyseistä asuntoa.
 
 Jos Aamu olisi saanut jäädä eloon, taival lastenklinikalla olisi ollut pitkä ja vaikea. Mietimme kakkosasunnon hankkimista Helsingistä, läheltä sairaalaa. Myös ajatus keskosuuden riskeistä, sai meidät miettimään mikä taloudellinen tilanteemme tulisi olemaan vuosien saatossa, jos olisin vuosikausia kotona mahdollisesti sairaan lapsen kanssa. Suuren asuntolainan ottaminen tuntui turhan suurelta riskiltä silloin kuin tulevaisuutemme ja jaksamisemme oli pimennossa.
 
Ajatuksissa on siis ollut katsella uutta kohdetta, mutta nyt on hyvä olla. Meillä on kiva koti, perhe ja rakkautta täällä, niin asia on meiltä oikeastaan aivan unohtunut. Kai sitä isompaa asuntoakin täytyisi jossain vaiheessa alkaa jälleen katsomaan, mutta ei sen asian kanssa ole lainkaan kiire. Haluan palata ensin täysipäiväisesti töihin ja miettiä sen jälkeen uudelleen.
 
Täytyy todeta tässä vuoden vaihtumisen lähentyessä, että aikamoinen vuosi takana! Mutta niin on myös edessä!<3
 


lauantai 10. joulukuuta 2016

Mitä raskaus teki vartalolleni?

Raskausaika oli henkisesti minulle rankka, myös kaikkine ongelmineen ja pelkoineen, mutta myös liikkumiskiellon vuoksi. Voin todella pahoin, kun päiväni kuluivat kotona maaten ja jokaisen kotityön tekeminenkin sai pelkäämään istukan irtoamista ja lapsen kasvun hidastumista entisestään. Makasin kotona ja lihoin. Söin suruuni ja myös koetin nostattaa kalorimäärää, jotta vauva saisi istukan kautta ravintoa enemmän, syömällä enemmän. Ja liikunnan tuoma hyvä olo ja ilo jäi puuttumaan. Ja valehtelematta, vihasin ulkonäköäni lihapullana.
 
Mitä (kolmas) raskaus teki vartalolleni?
Puolen vuoden liikkumattomuus ja neljän viikon vuodelepo teki tehtävänsä. Paino nousi lähes 16 kiloa. Niistä kolme, neljä pelkästään sairaalassa olon aikana. Aamu syntyi sektiolla ja lääkäri kertoi ennen leikkausta että viilto tullaan tekemään pysty suunnassa tai keskeltä vatsaa ja siitä jäävä arpi "tulee olemaan isompi, kuin ehkä ystävilläsi." Ei tuo kivalta tuntunut kuulla, mutta tietenkin siinä vaiheessa kun lapsen henki oli kyseessä, ei arven koko tai ulkonäkö ollut merkityksellinen.
 
Kuitenkin leikkaus oli onnistunut ja viilto saatiin tehtyä suunniteltua alemmas. Se on siisti, poikittaissuuntainen, eikä se edes tule näkymään edes bikineistä. Nyt olen siitä iloinen. Valehtelisin jos väittäisin että kaiken kokeman jälkeen, minulle olisi sama miltä arpi näyttää. Se on pieni ja siisti, parantui todella nopeasti, noin viikossa. Toki kiputuntemuksia oli vielä pidempään ja vieläkin välillä se tuntuu hassulta, mutta se ei vaikuta elämääni mitenkään.
 
Aloitin pian Aamun syntymän jälkeen kävelylenkit. Viikon jälkeen hissukseen kävelin ja noin kahden viikon kuluttua voin sanoa tehneeni oikeita kävelylenkkejä. Kuukauden verran alavatsa muistutteli pitkillä kävelyillä kotiin palaamisesta ja rauhakseen ottamisesta.
Löysin sektion jälkeen todella vähän tietoa siitä mikä olisi hyvä aika aloittaa kuntoilu. Joten tein kaiken kroppaani kuuntelemalla ja rauhakseen kokeilemalla. Tietysti minun täytyi ja täytyy edelleen huomioida se, että pitkän makuuajan jälkeen myös tukilihaksisto ei ole täysin kunnossa ja niiden vahvistaminen on äärimmäisen tärkeää.
 
Kärsin lähes kaksi kuukautta raskauden jälkeen kroonisesta päänsärystä. Varmasti sillä on yhteys suruun ja stressiin, mutta osa varmasti johtui myös hartioiden ja yläselän lihaksiston heikkoudesta.
Mitä enemmän jumppasin, sitä vähemmän päänsärkyjä ilmaantui ja nyt kun liikunnasta on jälleen tullut lähes joka päiväistä, on päänsäryt loppuneet kokonaan. Minulla on niin hyvä olo!
 
Aloitin heti kun vatsanalueen kiputuntemukset olivat poissa tekemään kotijumppaa vastuksena kuminauha tai oma keho ja noin 1,5 kuukauden päästä sektiosta uskallauduin kuntosalille kokeilemaan miltä kevyet painot tuntuvat. Ja hyvältä tuntuivat!!
Otin noin kaksi viikkoa sitten pitkän harkinnan ja valikoinnin jälkeen jäsenyyden Foreverille. Hinta hirvitti kauheasti, sillä aiemmin olen mieheni yritysten puolesta saanut samat palvelut ilmaisin. Mutta nyt kun olen keskuksella käynyt, en ole mistään niin iloinen. Omaan hyvinvointiin sijoittaminen on parasta mitä itselleen (ja perheelleen) voi tehdä.
Ihanaa myös on, että pystyn jälleen lenkkeilemään lasten kanssa, kannustamaan heitä liikuntaan oman osallistumiseni kautta sekä käymään heidän kanssa jälleen uimassa ilman pelkäämistä tulehduksista ja verenvuodoista. Forever tarjoaa samalla jäsenyydellä myös lapsille jumppia.
 Myös työni on fyysisesti raskasta ja olen sitä mieltä että jos meinaan jaksaa alalla, on lihaksisto pidettävä kunnossa.
 
 


 

Paino on tippunut nyt 14kiloa kolmen kuukauden aikana, lihaksiakin alkaa hippasen jo näkymään ja ainakin tuntumaan! (AU!)
Alan taas nauttimaan vartalostani ja olotilastani, vaikka haluamani kunto on vielä kaukana edessäpäin.
Viime viikkojen aikana olen pystynyt lisäämään painojen määrää ja pystyn hallitsemaan vartaloani entiseen malliin. Myös juokseminen on onnistunut, mikä on joskus ollut suuri intohimoni. Nyt suunnitelmissa on mennä lähiaikoina kokeilemaan miltä jalkapalloilu tuntuu. Sinne en ole vielä uskaltanut, kun lajissa on paljon äkkinäisiä liikkeitä, enkä pysty hallitsemaan peliä tai pelitapaa omien tuntemusten kautta. Jos joku tulee päälle niin joku tulee päälle.
 
Eilen koin myös shoppailun tuomaa riemua. Sain aiemmin ystäviltäni lahjakortin Veromodaan synttärilahjaksi. Olen käynyt usein vaatteita katsomassa ja kokeilemassa, mutta eilen ensimmäistä kertaa vaatteiden sovittaminen oli kivaa ja tuntui että vaatteet jälleen istuu minulle. Ja tulinkin kotiin monta kivaa vaatetta mukanani. Kiitos tytöt!

Tästä on hyvä jatkaa!