lauantai 4. maaliskuuta 2017

Ikäkriisi

 
Olen pääosin pitänyt itseäni aina ihan kauniina. Ainahan ihminen itsestään vikaa löytää jos haluaa, mutta ehkä siinä 24-vuoden jälkeen olin löytänyt itseni ja oppinut hyväksymään nekin asiat itsestäni, mistä en ehkä niin kovasti välittäisikään. Kuitenkin raskausaikana ja sen jälkeen olen kärsinyt järjettömästi ulkonäkööni ja terveyteeni liittyvistä asioista ja tyytymättömyydestä itseeni. Raskausaikana minulle puhkesi järjetön akne, jonka kanssa kamppailen edelleen. Iho on huomattavasti paremmassa kunnossa nyt, kuin puolessa välissä raskautta mutta edelleen epäpuhtaudet ja kukkivat megafinnit kiusaavat naamaani. Raskauden edetessä myös uupumus ja huolet painoivat kasvojani.
 
 Raskauden jälkeen aloitin e-pillereiden syönnin. Muutama kuukausi pillereiden aloituksesta aloin huomaamaan ettei hiusväri tarttunut enää juurikasvuuni. Hiuksia alkoi putoamaan järjetöntä vauhtia, hiusharjani täyttyi karvoista yhdellä harjauksella ja suihkun lattiakaivo alkoi muistuttamaan lähinnä nyljettyä pesukarhua! E-pillereiden myötä aloin kärsimään myös migreenin auraoireista(vaikka migreeniä ei minulla ole aiemmin ollutkaan) Päänsärky on vaivannut minua lähes kaiken aikaa Aamun syntymän ja kuoleman jälkeen. Säikähdin kun silmissäni alkoi sumentumaan ja muitakin epämääräisiä oireitani miettiessäni aloin pohtimaan, miksi sekoittaisin elimistöäni entisestään ylimääräisillä hormoneilla. Ei oireeni välttämättä pillereistä johtunut, mutta päädyin jättämään hormonaalisen ehkäisyn. Kävin myös lääkärissä esittelemässä vaivojani todennäköisesti itseäni nuoremmalle mieslääkärille, joka historiaani tutkiessa totesi, että "Onhan sinulla ollut kaikenlaista. Ei ihme jos elimistö reagoi."  Totta. Hän kuitenkin suostui tutkimaan, löytyisikö oikeaa syytä hiustenlähdölle, mutta mitään selittävää ei löytynyt. Se on vain hyväksyttävä, että kaikki johtuu raskaudesta, hormoneista ja psykosomaattisista oireista.
 
Hiusten ohentuminen kuitenkin jatkui, ohimoilta alkoi paljastua kaljuja osioita. Häitä varten kasvattamani hiukset oli leikattava, sillä latvoissa oli jäljellä enää muutama hiushaituva.
Kävin myös optikolla tarkistamassa näköni, jatkuvien päänsärkyjen vuoksi. Optikko antoi tuomionsa ja suositteli lukulasien hankkimista. Muistan vielä ajokorttia varten hakeneeni lääkärin todistusta, jolloin lääkäri totesi että onpas sinulla harvinaisen hyvä näkö! No eipä ole enää, hyvästi nuoruus! :D Toivottavasti päänsäryt nyt näillä vähenee.
 
Ajoittain itkua nielien katson itseäni peilistä. Mitä helvettiä kahden viimeisen vuoden aikana on tapahtunut?? Kasvoni ovat uupuneet, silmäni on huolien täyttämät, ihoni on epätasainen ja aknearpien peittämä. Hiusrajani vetäytyy samaa tahtia, kuin muutoinkin kaljuna viihtyvällä miehelläni ja kaiken lisäksi vatsassani komeilee yhä neljän kilon lisäpaino sekä ikuisesti arpi muistuttamassa minua elämäni vaikeimmista ajoista, luopumisesta ja tuskasta. Mielessäni jäytää ikuinen kaipuu ja loputtomat kysymykset.
 
Vaikka kolmeakymppiä en ole vielä ylittänyt, huomaan että kuolema on säännöllisin väliajoin osa elämääni. Äidin ja isän ystäviä, sukulaisiamme on alkanut viime vuosien aikana vähintään kerran puolessa vuodessa menehtymään. Vaikka ihmiset eivät olisi minulle läheisiä, se pysäyttää joka kerta. Mietin nykyään muiden läheisten luopumisen tuskaa todella paljon, sekä jokainen kuolema saa minut ajattelemaan sitä, kuinka elämä tulee meiltä jokaiselta päättymään. Tieto siitä, että aina vain vanhetessani, ympäriltä alkaa yhä vain enemmän ja enemmän lähtemään ihmisiä. Myös omien vanhempieni ikääntyminen ja vanhemmistani luopuminen tulee olemaan edessä. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan!
Mutta mitä ihminen miettii 60-vuotiaana? 70-vuotiaana? 85-vuotiaana ? Ehkä silloin, kaljuuntuva päälaki ei tunnu enää murheelta.
 
Myös töissä kohtaan ikääntymistä, surullisia kohtaloita ja kuolemaa. Siellä asia ei minua niinkään ahdista, se on "vain työtä." Mutta hartaasti, sydämestäni toivon pystyväni antamaan heille onnelliset viimeiset kuukaudet tai vuodet. Kuitenkin hoitoalaa vaivaavat resurssipulat saa minut ajoittain tuntemaan riittämättömyyden tunnetta siitä, etten voi suoda läsnäoloani niin paljon kuin haluaisin. Mielessäni välillä mietin, että hoitajat, pysähtykää, kuunnelkaa ja halatkaa. Hyvät omaiset, tulkaa ja olkaa läsnä, vielä kun on käsi mitä pidellä.
Mikään tai kukaan hoitaja ei korvaa sitä rakkaan ihmisen läsnäoloa. Vaikka ihminen olisi täysin muistamaton, niin ei tunteeton.
 Työpäivän jälkeen, olen kertakaikkisen väsynyt ja kaikkeni antanut.
 
Vaikka kirjoitukseni ehkä taas käsittelee kaikista kärjistyneitä ajatuksiani, niin totean, että voi rillitkin olla ihan kivat.
En kaipaa mitään kymmenen vuoden takaista, paitsi niitä menetettyjä ihmisiä. Ja ehkä sileää silmänympärysihoa ;)

Mutta, elämä on. <3
 
 
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti